(VJ=virastonjohtaja)
Mikä on paras hoitomuoto, kun diagnoosi on krooninen vitutus ja elämään kyllästyminen? Triggerinä toimivat: työpaikka, yli-innokas pomo, psykopaattisia piirteitä omaava työkaveri, koko ihmiskunta...
Pomo kävi tänään juttelemassa. Puhui urakehityksestä ja ammatillisesta kasvusta. Ehdotti kurssia. Sanoin olevani aika "kuormittunut". Eikö mentaalisaikulta palaavan ihmisen anneta toipua omassa tahdissaan? En ole tullut virastoon kehittymään, vaan olemaan rauhassa. Jos nousujohteinen ura olisi kiinnostanut, olisin aikoinani mennyt töihin jonnekin muualle.
Huoh. Taidan olla hyvää vauhtia matkalla katkeroituneeksi vanhaksi ämmäksi =) Niitä on täällä jo monta.
Vaan katkera tai ei, nyt on virka-aika loppu. Virkailija paiskaa viraston metallisen oven rämähtäen kiinni, hyppää metroon, osuu samaan vaunuun puli-jorman kanssa, pidättää hengitystään lähiöön saakka. Lopulta saa oven auki, hengittää syysilmaa ja ryömii omaan runkkuluolaansa odottamaan seuraavaa aamua...
keskiviikko 10. syyskuuta 2008
maanantai 8. syyskuuta 2008
Lomaltapaluu
Palasin tänään takaisin käärmeenpesään, jota myös työpaikaksi kutsutaan. Oikeastaan palasin lomalta jo pari viikkoa sitten. Ehdin olla vain yhden päivän töissä kun töissäoleminen alkoi tuntua sietämättömältä. Menin tutun lääkärin luokse ja pyysin saikkua. En ollut varsinaisesti masentunut vaan lähinnä vittuuntunut ja vailla motivaatiota. Teeskentelin kuitenkin masennusta, koska sillä irtoaa saikkua helpommin. Kahden viikon saikun lisäksi sain bonuksena taas uuden masennuslääkereseptin. Kun on virka, voi pelata saikuilla lähes loputtomiin. En ole tosin tätä viimeistä lukuunottamatta ruinannut saikkua turhan takia. Jos olisin töissä yksityisellä, olisin saanut kenkää jo vuosia sitten. Mentaalisaikuissa on sekin hyvä puoli, ettei kukaan utele vointia töissä. Ihmiset ovat kovin hienotunteisia.
Töissä on lomani aikana tapahtunut kaikenlaista. Kesäapulainen aloitti suhteen osastomme panomiehen kanssa, kuten ennen lomaani ounastelinkin. Joku, luultavasti työkaveri, käräytti Panomiehen soittamalla ukon vaimolle nimettömän puhelun. Panomies on yleensä lunki, rempseä, huumorintajuinen tyyppi, mutta on katsellut tänään minua oudosti kyräillen koko päivän. En tiedä epäileekö minua kantelupukiksi. Minä se en kuitenkaan ollut. Vaimo kuulemma uhkasi Panomiestä erolla ja juttu kesäapulaisen kanssa kuivui siihen. Täytyy myöntää, että olen hiukan vahingoniloinen. Paras olla kuitenkin näyttämättä sitä. Jos Panomies uskoo minun olevan käräytyksen takana, äijä kostaa sen takuuvarmasti outtaamalla minut ja kesäapulaisen kaapista. Kesäapulaista se tuskin haittaisi, koska tyttö lähti takaisin opiskelemaan. Itse en pahemmin välittäisi julkituoda asiaa.
Kesäloma ja saikku ei näköjään parantanut vitutusta. En tiedä mikä siihen auttaisi. Ottaisinko lisää saikkua. Vaan eipä taitaisi auttaa, kun tunne on jossain syvemmällä. Vitutusta duuniin lisää myös Virasto-Psykopaattimme Kake, joka on ollut tänään tavallistakin rasittavampi. Kakea kyrpii se, että Kesäapulainen valitsi Panomiehen Kaken sijasta. Tytön välinpitämätön suhtautuminen Kakeen loukkasi Kaken miehistä egoa ja kuvitelmaa itsestään viraston alfauroksena. Vielä pahemmin Kakea kyrsisi, jos tietäisi minun ja Kesäapulaisen suhteesta. Osaan kuvitella Kaken lapsena, kiduttamassa ötököitä, nyppimässä siipiä irti perhosilta. Nyt Kake harrastaa samaa ihmisillä; työkavereilla ja vaimollaan. Olen kerran tavannut Kaken vaimon. Vaimo oli juuri sellainen kuin kuvittelinkin, pelästynyt, alistunut, säpsähtelevä, varuillaan. Jonkinlainen varjo-olento joka paistattelee narsistisen auringon (Kaken) loimotuksessa. On aina paikalla tarvittaessa, myötäilemässä ja ihailemassa. Pönkittämässä Kaken itsestään luomaa kuvaa loistavana, superlahjakkaana, huippuälykkäänä yli-ihmisenä. Tarvittaessa sulautuu seinätapettiin ja antaa tilaa auringolle.
Olen alkanut harkita työpaikan vaihtoa ihan vakavissani. En halua olla koko ajan vihainen ja varuillani. Tämän paikan ihmissuhdekuvioissa on jotain pahasti pielessä. Olen ollut täällä jo niin monta vuotta, että olen melkein sokeutunut sille. Ehkä olisi jo aika karata uppoavasta laivasta. Vielä kun jaksaa uida.
Töissä on lomani aikana tapahtunut kaikenlaista. Kesäapulainen aloitti suhteen osastomme panomiehen kanssa, kuten ennen lomaani ounastelinkin. Joku, luultavasti työkaveri, käräytti Panomiehen soittamalla ukon vaimolle nimettömän puhelun. Panomies on yleensä lunki, rempseä, huumorintajuinen tyyppi, mutta on katsellut tänään minua oudosti kyräillen koko päivän. En tiedä epäileekö minua kantelupukiksi. Minä se en kuitenkaan ollut. Vaimo kuulemma uhkasi Panomiestä erolla ja juttu kesäapulaisen kanssa kuivui siihen. Täytyy myöntää, että olen hiukan vahingoniloinen. Paras olla kuitenkin näyttämättä sitä. Jos Panomies uskoo minun olevan käräytyksen takana, äijä kostaa sen takuuvarmasti outtaamalla minut ja kesäapulaisen kaapista. Kesäapulaista se tuskin haittaisi, koska tyttö lähti takaisin opiskelemaan. Itse en pahemmin välittäisi julkituoda asiaa.
Kesäloma ja saikku ei näköjään parantanut vitutusta. En tiedä mikä siihen auttaisi. Ottaisinko lisää saikkua. Vaan eipä taitaisi auttaa, kun tunne on jossain syvemmällä. Vitutusta duuniin lisää myös Virasto-Psykopaattimme Kake, joka on ollut tänään tavallistakin rasittavampi. Kakea kyrpii se, että Kesäapulainen valitsi Panomiehen Kaken sijasta. Tytön välinpitämätön suhtautuminen Kakeen loukkasi Kaken miehistä egoa ja kuvitelmaa itsestään viraston alfauroksena. Vielä pahemmin Kakea kyrsisi, jos tietäisi minun ja Kesäapulaisen suhteesta. Osaan kuvitella Kaken lapsena, kiduttamassa ötököitä, nyppimässä siipiä irti perhosilta. Nyt Kake harrastaa samaa ihmisillä; työkavereilla ja vaimollaan. Olen kerran tavannut Kaken vaimon. Vaimo oli juuri sellainen kuin kuvittelinkin, pelästynyt, alistunut, säpsähtelevä, varuillaan. Jonkinlainen varjo-olento joka paistattelee narsistisen auringon (Kaken) loimotuksessa. On aina paikalla tarvittaessa, myötäilemässä ja ihailemassa. Pönkittämässä Kaken itsestään luomaa kuvaa loistavana, superlahjakkaana, huippuälykkäänä yli-ihmisenä. Tarvittaessa sulautuu seinätapettiin ja antaa tilaa auringolle.
Olen alkanut harkita työpaikan vaihtoa ihan vakavissani. En halua olla koko ajan vihainen ja varuillani. Tämän paikan ihmissuhdekuvioissa on jotain pahasti pielessä. Olen ollut täällä jo niin monta vuotta, että olen melkein sokeutunut sille. Ehkä olisi jo aika karata uppoavasta laivasta. Vielä kun jaksaa uida.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)