Valehtelija

Ystäväni on addikti; viinan ja lääkkeiden väärinkäyttäjä, syömishäiriöinen. Valehtelu kuuluu taudinkuvaan. Ensin valehdellaan addiktiosta, peitellään känniputkien, ahmimiskohtausten jälkiä. Sitten valehtelu hiipii muuhun elämään. Ihan muuten vaan, koska addiktille valehtelusta on tullut yhtä luontevaa kuin hengittämisestä. Addikti huomaa suustansa lipsuvan rasvaisia valheita tasaiseen tahtiin, silloinkin kun siihen ei olisi tarvetta.

Addiktin ihmissuhteet kärsivät tästä. Ystävyys ja läheisyys on mahdotonta ilman avoimuutta, rehellisyyttä, luottamusta. Addikti kykenee tähän joskus. Mutta lopulta tulee päivä, jolloin ystävä ei enää usko, ei vaikka kuinka haluaisi. Addikti on valehdellut liian monta kertaa, keksinyt liian monta ontuvaa tekosyytä, luistellut liian monesta lupauksestaan. Teot puhuvat puolestaan kun sanat ovat menettäneet merkityksensä. Myötätunto ja ymmärrys on imetty kuiviin. Ystävyyden kate ja luotto ovat kuluneet loppuun.

Addiktio imee mustan aukon tavoin itseensä kaiken muun elämän. Addikti elää skitsofreenisessa todellisuudessa. Toisaalla on se, mitä ulospäin näkyy. Se, mitä on addiktin sisällä, on aivan liian kauheaa ulospäin näytettäväksi. Tässä vaiheessa addikti huomaa olevansa hyvin yksin. Addikti on valehdellut itsensä eristyksiin.

Tiedän että jossain siellä, addiktion alla, hukkumaisillaan, piileskelee se todellinen sinä. Se ihminen, joka ei tee paskatemppuja ystävilleen, se jonka sanaan voi luottaa, se joka ei anna addiktion tuhota kaikkea hyvää, mitä ihmissuhteissa voi olla. En voi auttaa sinua jos valehtelet. En voi auttaa, jos en tiedä. En voi auttaa, jos et pyydä. Ja vaikka tietäisin, vaikka pyytäisit, apuni tuskin riittäisi. Minulla on tarpeeksi kantamista omissa ongelmissani, omassa addiktiossani. Silti; tulisin vastaan, vielä tämän kerran, jos pyytäisit.

Älä kuitenkaan odota minusta pelastajaa. Tiedän että tahtoisit sellaisen. Haluaisit olla aikuinen vauva, joka ottaa revanssin paskasta lapsuudestaan. Saa tilalle uuden ja paremman äidin ja isin, reinkarnoituneena yhteen henkilöön, niiden säälittävien surkimusten tilalle, jotka omasi olivat.

Kuvittelet olevasi taitavampi valehtelija kuin olet. Kuvittelet, ettei kukaan näe tai huomaa. Mutta kuten sanotaan; kyllä koira koiran tuntee. Varas varkaan. Ja addikti toisen satuja kertovan, rikkinäisen, itsensä kaltaisen.

Kaukosuhde

Lomamatkatuttavuus. Nainen, josta en odottanut mitään. Tuli Suomeen muutamaksi päiväksi, työmatkalle. Tuli uudestaan käymään. Tulee ehkä vielä ennen joulua.

Onko tunteet helpompi kiinnittää mahdottomaan? Voiko mahdoton muuttua mahdolliseksi? Voisinko jättää kaiken ja lähteä? Voisiko hän? Tuskin. Itse ehkä helpommin. Mikä oikeastaan pidättelee? Tympeä työ? Kaverit, jotka jo perheellisiä ja jämähtäneitä? Sukulaiset, joista olen vieraantunut jo aikapäiviä sitten? Pelko?
Pelko mistä?

Tarkemmin ajatellen, mitä olisi menetettävää? Mitä sellaista, mistä en voisi luopua? Edes hetkeksi?

Päästää irti

Joistakin ihmisistä ylipääseminen kestää kohtuuttoman kauan. Paljon pidemmän aikaa kuin itse suhde kesti. Tai vielä pahempaa; suhde ei edes ehtinyt kunnolla alkaa ja silti siitä yli pääseminen tuntuu mahdottomalta tehtävältä. Jos on luonteeltaan jumittaja, koko elämä on yhtä ylipääsemistä. Kun on yhdestä päässyt irti, tulee seuraava, vielä pahempi, repivämpi suhde ja ero. Olisi hienoa, kun pystyisi tai osaisi nopeuttaa eroprosessia.

Joskus uskoin, että ylitse pääsee parhaiten ripustautumalla seuraavaan. Se vaan ei toimi niin. Ei omalla kohdallani. Kauheinta on olla jonkun kanssa, kun ajattelee jotakuta toista. Puhumattakaan miten epäreilua se on tuota kohdalle osuvaa kohtaan. Itsekin olen joskus ollut toisen ylimenosuhde. Ei tuntunut hyvältä. Hyväksikäytetty olo siitä tuli.

Olen vihdoin pannut pisteen eräälle suhteelle. Siihen tuhrautui monta vuotta. Sen jälkeen on ollut useita suhteita, viimeistä niittiä odotellessa. Olisi pitänyt viedä prosessi loppuun jo kauan sitten. En vain osannut enkä kyennyt. Ennen kuin nyt.

Eron pelkääminen on paljon pahempaa kuin itse ero. Tapahtui kaikki se, mitä eniten pelkäsin. Tulin jätetyksi ja torjutuksi. Rakastettuni löysi toisen. Silti, pahinta ei ollut se mitä tapahtui. Se olisi tapahtunut kuitenkin, pelkäsin tai en. Pelko oli siis turhaa. Pelko vain hidasti väistämätöntä, ei estänyt.

Tuntuu hienolta päästää vihdoin irti, luopua turhasta toivosta. Välitän vieläkin, mutten enää toivo tai odota mitään häneltä. Meillä tuskin tulee olemaan koskaan enää suhdetta, mutten enää sure sitä. En ollut hänelle se oikea ihminen. Pystyn hyväksymään sen nyt. Hän tuntui joskus niin oikealta minulle, oikeammalta kuin kukaan muu. Enää en ole siitäkään varma. Olen vuosien kuluessa muuttunut, ehkä joku muu on nyt oikeampi, sopivampi minulle.

Hoitoa asennevammaan

Kaipasin taannoin lääkettä pitkäkestoiseen vitutukseen. Jotain, mikä suistaisi minut tympeän itsekeskeiseltä, kyyniseltä, yksitoikkoiselta, omaa napaani kiertävältä radaltani. Pois itsestäni.

Sain mitä tilasin. Sain sen uutisten muodossa; ikävien ja mukavien. Iloinen uutinen oli, että lomamatkatuttavuus on tulossa vierailulle muutamaksi päiväksi. Mieliala on varovaisen toiveikas. Ikävä uutinen oli, että hyvä ystäväni menetti tärkeän ihmisen. Tuntuu kovin väärältä ja epäoikeudenmukaiselta. En keksi mitään lohduttavaa sanottavaa. Omat valituksenaiheeni tuntuvat kovin pieniltä ja mitättömiltä nyt.

Vitutus on kai pohjimmiltaan sitä, että kaipaa muutosta elämäänsä. On jäänyt jumiin olosuhteisiin, joista ei osaa ulos. On tilanteita ja olosuhteita joiden edessä on voimaton. Monille asioille on kuitenkin mahdollista tehdä jotain. Korjata asennettaan, jos ei muuta. Vanha AA:ssa oppimani viisaus (Tyyneysrukous) pätee edelleen. Päätin tänään, että nyt saa riittää ruikutus ja itsesäälissä rypeminen. Ruikuttaminen ja itsetuhoiset elämäntavat vain ruokkivat negatiivisuutta, jota elämässä itsessään on ihan tarpeeksi. On tarpeetonta moninkertaistaa kurjuutta, vaikka siinä etevä olenkin.

Hang the VJ, hang the VJ, hang the VJ...

(VJ=virastonjohtaja)

Mikä on paras hoitomuoto, kun diagnoosi on krooninen vitutus ja elämään kyllästyminen? Triggerinä toimivat: työpaikka, yli-innokas pomo, psykopaattisia piirteitä omaava työkaveri, koko ihmiskunta...

Pomo kävi tänään juttelemassa. Puhui urakehityksestä ja ammatillisesta kasvusta. Ehdotti kurssia. Sanoin olevani aika "kuormittunut". Eikö mentaalisaikulta palaavan ihmisen anneta toipua omassa tahdissaan? En ole tullut virastoon kehittymään, vaan olemaan rauhassa. Jos nousujohteinen ura olisi kiinnostanut, olisin aikoinani mennyt töihin jonnekin muualle.

Huoh. Taidan olla hyvää vauhtia matkalla katkeroituneeksi vanhaksi ämmäksi =) Niitä on täällä jo monta.

Vaan katkera tai ei, nyt on virka-aika loppu. Virkailija paiskaa viraston metallisen oven rämähtäen kiinni, hyppää metroon, osuu samaan vaunuun puli-jorman kanssa, pidättää hengitystään lähiöön saakka. Lopulta saa oven auki, hengittää syysilmaa ja ryömii omaan runkkuluolaansa odottamaan seuraavaa aamua...

Lomaltapaluu

Palasin tänään takaisin käärmeenpesään, jota myös työpaikaksi kutsutaan. Oikeastaan palasin lomalta jo pari viikkoa sitten. Ehdin olla vain yhden päivän töissä kun töissäoleminen alkoi tuntua sietämättömältä. Menin tutun lääkärin luokse ja pyysin saikkua. En ollut varsinaisesti masentunut vaan lähinnä vittuuntunut ja vailla motivaatiota. Teeskentelin kuitenkin masennusta, koska sillä irtoaa saikkua helpommin. Kahden viikon saikun lisäksi sain bonuksena taas uuden masennuslääkereseptin. Kun on virka, voi pelata saikuilla lähes loputtomiin. En ole tosin tätä viimeistä lukuunottamatta ruinannut saikkua turhan takia. Jos olisin töissä yksityisellä, olisin saanut kenkää jo vuosia sitten. Mentaalisaikuissa on sekin hyvä puoli, ettei kukaan utele vointia töissä. Ihmiset ovat kovin hienotunteisia.

Töissä on lomani aikana tapahtunut kaikenlaista. Kesäapulainen aloitti suhteen osastomme panomiehen kanssa, kuten ennen lomaani ounastelinkin. Joku, luultavasti työkaveri, käräytti Panomiehen soittamalla ukon vaimolle nimettömän puhelun. Panomies on yleensä lunki, rempseä, huumorintajuinen tyyppi, mutta on katsellut tänään minua oudosti kyräillen koko päivän. En tiedä epäileekö minua kantelupukiksi. Minä se en kuitenkaan ollut. Vaimo kuulemma uhkasi Panomiestä erolla ja juttu kesäapulaisen kanssa kuivui siihen. Täytyy myöntää, että olen hiukan vahingoniloinen. Paras olla kuitenkin näyttämättä sitä. Jos Panomies uskoo minun olevan käräytyksen takana, äijä kostaa sen takuuvarmasti outtaamalla minut ja kesäapulaisen kaapista. Kesäapulaista se tuskin haittaisi, koska tyttö lähti takaisin opiskelemaan. Itse en pahemmin välittäisi julkituoda asiaa.

Kesäloma ja saikku ei näköjään parantanut vitutusta. En tiedä mikä siihen auttaisi. Ottaisinko lisää saikkua. Vaan eipä taitaisi auttaa, kun tunne on jossain syvemmällä. Vitutusta duuniin lisää myös Virasto-Psykopaattimme Kake, joka on ollut tänään tavallistakin rasittavampi. Kakea kyrpii se, että Kesäapulainen valitsi Panomiehen Kaken sijasta. Tytön välinpitämätön suhtautuminen Kakeen loukkasi Kaken miehistä egoa ja kuvitelmaa itsestään viraston alfauroksena. Vielä pahemmin Kakea kyrsisi, jos tietäisi minun ja Kesäapulaisen suhteesta. Osaan kuvitella Kaken lapsena, kiduttamassa ötököitä, nyppimässä siipiä irti perhosilta. Nyt Kake harrastaa samaa ihmisillä; työkavereilla ja vaimollaan. Olen kerran tavannut Kaken vaimon. Vaimo oli juuri sellainen kuin kuvittelinkin, pelästynyt, alistunut, säpsähtelevä, varuillaan. Jonkinlainen varjo-olento joka paistattelee narsistisen auringon (Kaken) loimotuksessa. On aina paikalla tarvittaessa, myötäilemässä ja ihailemassa. Pönkittämässä Kaken itsestään luomaa kuvaa loistavana, superlahjakkaana, huippuälykkäänä yli-ihmisenä. Tarvittaessa sulautuu seinätapettiin ja antaa tilaa auringolle.

Olen alkanut harkita työpaikan vaihtoa ihan vakavissani. En halua olla koko ajan vihainen ja varuillani. Tämän paikan ihmissuhdekuvioissa on jotain pahasti pielessä. Olen ollut täällä jo niin monta vuotta, että olen melkein sokeutunut sille. Ehkä olisi jo aika karata uppoavasta laivasta. Vielä kun jaksaa uida.